Kotimaisella puoluekentällä on yhä enemmän keskisuuria puolueita yhä pienemmillä kannatuseroilla. Se johtanee hallituspohjien laajenemiseen ja vaikeampiin hallitusneuvotteluihin. Onnistuuko moinen poliittisen polarisaation aikakaudella?

Juha Sipilä
Kuva: Petteri Paalasmaa

Torstaiaamuna Suomessa herättiin tuoreeseen Yleisradion julkaisemaan ja Taloustutkimuksen keräämään puoluekannatusmittaukseen, jossa nähtiin poikkeuksellisen paljon muutoksia vain kuukauden takaiseen verrattuna. Kokoomuksen virhemarginaalin ylittävää kannatuslaskua on puitu ankarasti, samoin mittauskeskiarvossakin selkeästi näkyvää perussuomalaisten useamman gallupin ajan jatkunutta nousua.

Muutamassa mittausta käsitelleessä kommentissa huomattiin, että Suomen puoluekenttä on huomattavasti tasoittunut ja pirstaloitunut pidemmällä aikavälillä. Kenties juuri kokoomuksen samanaikainen kannatuslasku sekä perussuomalaisten jatkuva nousu herättivät huomaamaan, että puoluejärjestelmä ja puolueiden keskinäinen dynamiikka on kovin eri tasolla kuin vielä esimerkiksi neljä vuotta sitten. Puhumattakaan perussuomalaisten nousua edeltäneestä tilanteesta. Käsillä oleva tilastotieto tukee näkemystä tilanteen tiukentumisesta.

Puoluekenttä Euroopan monimuotoisimpia

Vähintään viimeiset parikymmentä vuotta on koko Euroopan laajuinen trendi ollut kiihtyvä vaaleihin osallistuvien vakiintuneiden puolueiden lisääntyminen ja niiden kannatusten tasoittuminen. Itse asiassa Suomi on ollut etujoukoissa, mitä tulee niin kutsuttujen efektiivisten puolueiden määrään. Käsitteessä karkeasti useampien puolueiden tasaisempi äänijakauma johtaa suurempaan lukuun.

hollantilaistuminen
Puoluejärjestelmän “tasaisuus”, efektiivisten puolueiden määrä

Epävirallisen nimensä trendi on saanut Hollannilta, jossa Suomen tapaan kymmenen ja kahdenkymmenen kannatusprosentin paikkeilla kärkkyy kuusi puoluetta. Hollannissa efektiivisten puolueiden määrää ajaa ylös erityisesti uusien pienehköjen puolueiden synty, mikä kenties nostaa vertauslukua liiaksi.

Suomeen ei taas voida katsoa syntyneen merkittäviä uusia puolueita reilulla ääniosuudella viimeisinä vaalikausina, mutta Databyron laskujen mukaan Suomen luku on aiempien vuosien nousun lisäksi viimeisen päivityksen jälkeen kivunnut päälle seitsemän. Nousu selittyykin pitkälti sillä, että hallituskauden aikana Suomessa on liikuttu kohti tasaisempaa puoleryhmitelmää, jossa selkeän muutaman kärkipuolueen erottaminen joukosta käy yhä hankalammaksi.

Vielä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Suomessa vaikuttivat totutut kolme suurta puoluetta vaihtelevassa järjestyksessä: SDP, keskusta sekä kokoomus, joiden kaikkien kannatus vaihteli 20 prosentin molemmin puolin. Kaula seuraaviin oli selkeästi havaittavissa.

Vuosikymmenen kääntyessä 2010-luvulle kannatuksensa kolmen perinteisen suuren joukkoon korottivat perussuomalaiset Timo Soinin johdolla, mikä osaltaan nakersi myös kolmen suuren kannatuksia alaspäin totutusta kahdestakymmenestä prosentista. Puoluekenttä siis tasoittui.

Saman tasoittumiskehityksen jatko on havaittavissa myös kuluvalla vaalikaudella. Kaksien edellisten vaalien neljän suuren puolueen malli on kuluvan vaalikauden mittaan hajonnut vihreiden kannatuksen noustua, keskustan laskettua ja perussuomalaisten pyrkiessä säilymään keskikokoisena puolueena. Selkeän ja muista erottuvan kärkipuoluekatraan tunnistaminen on yhä vaikeampaa. Etenkin jos vaalikaudella havaittu trendi säilyy vaaleihin asti, ovat edessä häilyvät hallitusneuvottelut hahmotettavissa heiman eri lähtökohdista.

Tasaantumisen tuloksena keskimäärin laajempia hallituskoalitioita

Kannatuksen jakautessa useammalle ja tasaväkisemmälle puolueelle enemmistöhallituksen muodostaminen vaatii keskimäärin useamman puolueen tuen. Kompromisseja hallituksen politiikassa vaaditaan enemmän, mikäli enemmistön muodostamiseen vaaditaan vaikkapa neljä tai viisi puoluetta kolmen sijaan. Samalla hallituksen politiikan pohja väistämättä laajentuu: se ei todennäköisesti voi olla yhtä puristisesti tiettyä poliittista suuntausta, kun puolueita tarvitaan mukaan aiempaa enemmän.

Yllä kuvattu kehitys ei välttämättä ole lainkaan huono asia. Vain muutaman puolueen muodostamien hallitusten politiikka saattaa vaalikaudesta toiseen heitellä rajustikin, etenkin jos pääpuolueita on vain kaksi tai kolme, kuten esimerkiksi Iso-Britanniassa. Useamman puolueen hallitusyhteistyöhön mukaan joutuminen ankkuroi kausienvälistä politiikkaa keskemmälle sekä ennustettavammaksi, mikä toki saattaa turhauttaa laidemmalla olevia.

Päättäväiset ja rohkeasti politiikkaa yhteen suuntaan vievät päätökset vastaavasti vähenisivät hallituspuolueiden lisääntyessä, sillä eriäviä poliittisia kantoja olisi otettava laajemmin huomioon. Kompromissitehtailun ja maltillisen politiikan voi nähdä tietystä näkökulmasta haittapuolena, kun kovin raflaavia vallitsevaan tilanteeseen syntyy harvemmin.

Kysymys siitä, onnistuuko keskimääräisesti laajempien hallitusten kasaaminen kovinkin polarisoiduksi väitetyssä ilmapiirissä, lienee eräs ratkaisevimmista tekijöistä vaalien jälkeen hallitusta kasattaessa.

Enemmän tuoleja pöydässä, mutta kuka istuisi viereen

Gallupjohdossa viihtyvä sosialidemokraattinen puolue on viimeisten kuukausien aikana joutunut takana kärkkyvän kokoomuksen haastoyritysten kohteeksi, eikä ylilyönneiltäkään ole vältytty erityisesti nuorisosiiven kampanjoiden osalta. Vaalikamppailun yhteydessä kahden pääpuolueen välille on muodostumassa railo, jonka paikkaaminen hallitusyhteistyötä varten lienee työn ja tuskan takana. Etenkin kun todennäköisintä hallituskoalitiota on kaavailtu juuri SDP:n ja kokoomuksen ympärille rakentuvaksi, voi edessä olla ongelmia tasoittuneessa tilanteessa.

kannatuskeskiarvo
Kuluvan vaalikauden kannatusmuutokset

Toinen käsinkosketeltava ideologinen jakolinja löytyy perussuomalaisten sekä vihervasemmistoon identifioituvien puolueiden väliltä. Osapuolet tuskin samaan hallitukseen mahtuisivat, mihin eivät toki ole pakotettujakaan. Jäljelle jäävät vaihtoehdot tekevät kannatustaan reilusti hallituksessa menettäneen keskustan roolin mielenkiintoiseksi.

Jos keskusta jättäytyy suosiolla oppositioon vuoden 2011 tapaan eikä kokoomuksen ja SDP:n yhteistyötä saada neuvotteluissa toimimaan, on Suomessa edessä erityisen kiharaiset hallitusneuvottelut useamman puolueen kesken. Poliittisen kentän pirstaloitumisella lienee hintansa, kuten Ruotsi aiemmin sai syksyllä havaita.

Katse länteen – mitä voimme oppia?

Väistämättä on myös luotava katsaus länsinaapuriin, jossa samanlainen puolueiden eroja tasaava kehityskulku johti viime syksynä ennennäkemättömään poliittiseen umpikujaan. Kompromissien teko on länsinaapurin ideologisesti blokkiutuneessa politiikassa ollut perinteisesti vaikeaa, mistä todisteena tälläkin kertaa oli esittää ennätyspitkät neljän kuukauden hallitusneuvottelut.

Lopulta hutera poliittiset jakolinjat ylittänyt hallituskompromissi syntyi, joskin viritelmän pidempiaikainen kestävyys on jo nyt asetettu kyseenalaiseksi.

Merkittävänä erona Suomen ja Ruotsin välillä voidaan kuitenkin havaita, että Suomesta on löydettävissä pitkät perinteet konsensuspäätöksenteolle, jossa yhteistyötä ollaan valmiita tekemään yli ideologisten rajojen. Perinne kompromissien teossa viittaisi siihen, että esimerkiksi Ruotsin kaltaista poliittista umpikujaa tuskin pääsisi syntymään edes hallituspohjan vaatiessa laajennusta.


Suomen puoluekenttä on 2000-luvun toisella vuosikymmenellä ollut murroksen edessä. Kolmen suuren puolueen hegemonia on tasoittunut useaksi keskisuureksi puolueeksi. Saman kehityksen jatkuessa myös tulevat hallitusneuvottelut todennäköisesti vaativat uudenlaista venymistä. Nähtäväksi jää, ovatko puolueet siihen valmiita truismina toistellun poliittisen polarisaation aikakaudella.